Taide ja Kirjallisuus

Tanskalainen novellikokoelma Uudenkaupungin oloista viime vuosisadan loppuvaiheilta

Tom Schmidth [i.e. Smidth]: Finmark. Martins Forlag, København. 1923.

Yllämainittu teos huvittanee suomalaista lukijaa pääasiallisesti aiheensa takia sekä myöskin siinä suhteessa, että se ulkomaalaisen kirjoittamaksi osoittaa harvinaista asiantuntemusta ja perehtymistä kuvattavaan ympäristöön. Tekijä ei liene kotimaassaan vielä erikoisemmin tunnettu ja tuntuu siltä kuin hänen tuotantonsakin vielä olisi alulla, koskapa siihen kuuluu paitsi ilmoitettavaamme teosta vain pari pienehköä runokokoelmaa »De skøne Skyer» (Ihanat hattarat) ja »Laengslernes Bog» (Kaihojen kirja),nimestä päättäen lyyrillistä runoutta. Useat väkevästi kuvatut luonnontunnelmat »Finmark»-teoksessa viittaavat myös samaan suuntaan.

Tekijä kutsuu Uuttakaupunkia eräässä kohdin syntymäkaupungikseen ja rakkaimmaksi kaupungikseen maailmassa. Tosin ei itse kaupungin nimi esiinny missään nimenomaan mainittuna, mutta useimmat paikannimet ja henkilönimet hän on sellaisenaan säilyttänyt. Niinpä, alkaaksamme jälkimäisistä, jo ensimmäisessä kertomuksessa »Før Gry» (Ennen aamunkoittoa) esiintyy kaupungin aikoinaan huovattavin henkilö, pormestari Heinrich Theodor v. Quanten (valtiokalenterin mukaan: Henrik Nikolai Gideon v. Quanten, synt. 1851, astunut virkaan l887, kuoll. l899). Hänestä annetaan seuraava mehevä kuvaus, joka pannaan kirjakauppias Xaviuksen suuhun: »Pormestari v. Quanten oli »oivallinen ihminen» tämän sanan kaikissa yleisissä merkityksissä. Hän o'i velvollisuutensa täyttävä virkamies, hyväntahtoinen, jopa sydämellinen samanmielisiä ja seuratovereitaan kohtaan, hän ei koskaan ollut tarpeettoman ankara alaisiaan kohtaan, ja hänen suorasukaiselle olemukselleen oli ominaista synnynnäinen arvokkuus jota tehosti sekä virkavaltainen totunnaistapa että ruumiillinen pyylevyys. Hän omisti useita kykyjä, joita hänen asemansa esti häntä julkisesti harjoittamasta. Niinpä hän oli oivallinen sekä tanssijana että bassoviulun soittajana. Hyvälle jutulle hän myös osasi antaa arvonsa sekä itsekin kertoa sellaisen. Hän lasketteli luontevasti sutkauksia olematta silti varsinaisesti sukkela. Sitävastoin häneltä ei voi kieltää eräänlaista lyyrillisyyttä sekä luonnonkauneuden, tupakan, viinin ja naisten ymmärtämystä. Suhteessaan seuraelämän naisiin hän kehitti eräänlaista täyteläistä viehkeyttä, jota hänen alati huoliteltu seurustelupukunsa tai somasti soveltuva virkapukunsa tehokkaasti korosti. Hänen lukeneisuutensa oli monipuolinen ja hän höysti mielellään puhettaan lainoilla runoudesta. Lakitieteen harrastus hänellä sitävastoin oli mitä vähäisin, hän pelkäsi, toisinaan jopa kauhistui, kaikkea mikä tämän tai muiden tieteiden aloilla oli tavallisuudesta poikkeavaa tai mutkallista. Tuskinpa on liikaa sanottu, että mikä tahansa lainopillinen vaikeus kohtasi tämän kansanomaisen pormestarin valmistumattomana. Mutta hänen kunniakseen on mainittava, ettei hän tällöin halveksinut muitten neuvoja, kun hän vain täten luuli voivansa vapauttaa pienen kaupunkikuntamme vakavista vaurioistå.» — Muuten on se oikeustapaus, jota hän tässä kertomuksessa joutuu käsittelemään niin mutkallinen ja mystillinen laadultaan, että hän joutuu suunniltaan ja antaa syytetyllekin aiheen huomauttaa: »En ole tullut haukuttavaksi, vaan tutkittavaksi». Sivumennen sanoen jää kuvattava tapaus itse tekijänkin esittämänä mystillisen hämärän peittoon — ehkäpä tarkoituksella, sillä juuri mystillisyys ja noituus tuntuvat hänen esityksessään huomattavimmilta suomalaisen luonteen piirteiltä. Useimpain kertomusten juoneen tämä piirre luokin eräänlaista romanttista tunnelmaaa. Skandinaavista lukijakuntaa silmälläpitäen tekijä nähtävästi on vedonnut juuri tähän heidän perinnäiseen käsitykseensä suomalaisista. Siirtyypä hän eräässä kertomuksessaan Uudestakaupungistaan kauas Karjalan saloille saadakseen kanteleen ja karhunmanaukset, kalevalaiseen romantiikkaan kuuluvat piirteet esille. Sorvakon mäen kasarmieläimää kuvatessaan hän venäläisten kertomuksissa siirtyy vieläkin kaukaisemmille aloille.

Tällä en ole tahtonut sanoa, ettei tekijä esittäisi myöskin tarkkoja todellisuushavaintoja suomalaisten luonteenpiirteistä. Tätä hän usein joutuu tekemään varsinkin asettaessaan vastakkain kaupungin ruotsalaiset säätyläiset ja suomalaisen palvelusväen sekä ympäristön rahvaan. Tekijä yrittää ilmeisesti mahdollisimman tasapuolisesti suhtautua kuvattaviinsa, joskin hän tätä säätyläiselämää kuvatessaan tuntuu liikkuvan varmemmalla ja tutummalla pohjalla. Esimerkkinä hänen tavastaaan kuvata suomalaista lainattakoon tähän kohta kappaleesta »En Vaeddekørsel» (Kilpa-ajo): »Kukaan suomalainen ei kauvaa voi kestää tuota ajon aiheuttmamaa tuulensuhinaa korvissaan tai aution tien näkyä edessään. Aivan tietämättään hänet valtaa kilpa-ajokuume. Jos hän on yksinään, yrittää hän ajaa nopeammin kuin viimeksi; jos hän on seurassa, yrittää hän päästä perille ennen seuralaisiaan. Tämmöinen pyrkimys hänellä on veressään. Mutta ennen kaikkea hän rakastaa hurjaa ajoa sen itsensä takia, hän rakastaa huumaantumista, vaaraa, huutoja, huljaniskuja, kiitäviä runkoja, väistyvää maankamaraa, natisemista ja kulkusten kilinää, töyssyjä ja tärkäyksiä, korskuimista ja kavioniskujen kiivasta poljentoa. Hän eläytyy tähän täydellisesti. Hän nousee seisaalleen, alkaa hoilata ja heilutella huljaansa. Hän tekee laulun itsestään, omasta kunnostaan ja hevosensa hyveistä. Taikka hän alkaa räyhätä käyttäen puheenparsia, jotka olisivat hämmästyttäneet itseään Rabelais'tä, hän manaa kurjaa kaakkiaan, joka on luotu hänen onnettomuudekseen ja joka vie hänet ennenaikaiseen hautaan — minkä se toisinaan tekeekin — ja joka tahrii hänet ja hänen perheensä (omastaan puhumattakaan) ijankaikkisella ruokottomnalla häpiällä. Mutta kaikkineen tämä on runoutta — vauhdin runoutta —. Suomalainen ajomies voi yhtenä iltapäivänä improvisoida enemmän luonnonlyriikkaa, kuin mitä moni säeseppä uutteruudestaan huolimatta tuottaa koko ikänään.» Muutenkin tämä kertomus tekee kokonaisuutena eheän ja vilkkaan vaikutuksen. — Se alkaa kuvauksella Uudenkaupungin torielämästä joulun aikaan, jolloin kaksi Uudenkirkon renkiä, suomalaissyntyinen Toivo ja ruotsalaissyntyinen Tuure ovat tulleet kaupunkiin myymään isäntänsä tavaroita. Toivo on väkevä, rehellinen ja vilpitön ja häneltä ostavat mieluimmin piikatytöt, kun taas ruotsinkieliset rouvat kääntyvät luikertelevan, mutta kohteliaan Tuuren puoleen, vaikka tämä ottaa voittoa omaankin taskuunsa. Kotimatkalla he humalapäissää alkavat ajaa kilpaa esittääkseen ensinnä kosintansa Hilmalle. Tuure saa etumatkan, ja Toivolta katkee aisa, kun hän parahiksi on saavuttamaisillaan Tuuren, mutta tämä joutuu samalla susilauman (!) hyökkäyksen alaiseksi, josta taas Toivo hänet pelastaa. Tuure lupaa vapaaehtoisesti Hilmasta luopua ja kehuu kotona kovasti Toivon urotyötä mainiten samalla, miten he ovat Hilmasta kilpailleetkin. Mutta kun Toivo esittää kosintansa, on Hilma kovin närkästyksissään siitä, että häntä on käytetty niin kevytmieliseen tarkoitukseen kuin kilpa-ajopalkinnoksi. Muuten häntä miellyttää enemmän Tuure, koska hänellä tämän avulla on mahdollista päästä kaupunkilaisrouvaksi. Toivo lähtee talosta, samalla huomataan murhapoltto, hänet vangitaan, mutta hän karkaa kuultuaan Tuuren ja Hilman kihlajaisista. Näiden ensimmäinen tytär ryöstetään ja löydetään susien saaliiksi joutuneena. Vasta lasta haudattaessa Toivo ilmestyy kirkonportille ja karkaa taaskin kiinniottajiltaan. Mutta kaupungissa käy pelokas kuiske: Toivo oli ehkä oikeassa, sillä hän tahtoi vain vastaanottaa oman tyttärensä hautaussaaton.

Humoristinen tyyppi on »pranvaht», jota kutsutaan nimellä »hyväpäivä», koska tämä yölläkin, joka on hänen päivänsä, täten tervehtii. Tämän nimellistä henkilöä uuskaupunkilaiset eivät muista, mutta tekijä lienee saanut nimityksen, vaikka toisin sovitettuna, eräästä toisesta tapauksesta — ehkäpä yhtä hauskasta. Kerrotaan, että vuosisadan vaihteen aikoihin eräs Uudenkaupungin tanskalaisen kaapelilennättimen virkailijoista oli kanootilla soudellessaan kaatunut ja melkein uimataidottomana hädissään pelastunut erään pollarin päälle. Mutta hänen kielitaitonsa ei ollut hänen uimataitoaan loistavampi: ainoa sana, minkä hän osasi suomea oli juuri »hyväpäivä» ja hädissään hän alkoi huutaa tätä sanaa ohisoutaville. Nämä kuitenkin luulivat hädässä olevaa omituisen päähänpiston saaneeksi veitikaksi ja vastailivat vain: »Päivää, päivää; mitä kuuluu?» Vasta iltamyöhällä muuan kaupungin ruotsalaisista tuli soudellen ja tuntien miehen saattoi pelastaa ihmisten töykeyttä ihmettelevän nääntyneen miehen. Kun asia tuli tiedoksi sai hänkin kantaa »hyvänpäivän» nimeä.

Lopuksi lainaan tähän kuvauksen Sorvakonmäen noita-akasta: »Maija herää. Kun hän tulee metsästä, polttavat kivet hänen jalkojaan, vaikka niiden pohjat ovat kuin nahkaa. Hän oikaisee jäsenensä ja tuijottaa aurinkoon, hänen silmäteränsä käyvät veitsenkapeiksi kuten kissoilla. Kalliolta hän laskeutuu katajikkoon. Kyyt kiemurtelevat kanervassa. Saapuessaan laakakivelle ja istahtaessaan sille häntä seuraa jo kolme. Ne ojentelevat päitään värisevine kielineen kivensyrjän yli. Maija tarttuu hymyten kahteen. Niiden ruumiit kiertyvät hänen paljaille käsivarsilleen. Hän alkaa viheltää keinuvan livertelevää yksitoikkoista säveltä äkkinäisine sysäyksineen. Kanervamättäät alkavat elää. Joka taholta koukistuu ja kiemurtelee niitä esiin. Oikea käärmeitten paratiisi, tämä saari. Mitenkä siellä vilisee! Käärmeet ikäänkuin syntyvät maasta. On kuin näkisi jonkun Egyptin vaivoista. Ja yhä vain tuo omituinen sävel lumoavana keinuu. Kiven ympärillä vain luisuu ja huojuu. Juovikkaat selät koukistuvat ja pikkupäät heiluvat tahdissa. Pian on kaikki alistunut säveliin, sama poljento liikuttaa koko tuota mutkistelevaa matelijajoukkoa. Maija noukki niitä maasta ja antaa niitten kiertää kättensä, käsivarsiensa, ja kaulansa ympäri ja hän tarkastaa niitten avointa kitaa. Han leikkii, mutta hänen leikillään on tarkoitus.»

Nämä muutamat otteet jo riittänevät osoittamaan, että kirjailijassa elää voimakkaina ja mielikuvitusta herättävinä lapsuuden muistot meidän maastamme ja sen oloista. Tällaiset kuvaukset saattavat hyvinkin herättää ulkomailla mielenkiintoa maatamme kohtaan ja meille taas on mielenkiintoista niistä nähdä, millä silmällä ulkomaalaiset olojamme katsovat.

K. S.
i:
Ukendt finsk avis. - N:o 88, l924